Soitteli tuuli meille jo kauaa
suruviestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra
kutsui pois sairaan ja
väsyneen.

Soi kappelin kellot hiljaa
yli rauhaisan kirkkomaan.
Sinne saatamme äitimme rakkaan
isän rinnalle nukkumaan.

On raskasta luopua
rakkaimmastaan,
vaikka tietää:
hetkeksi ainoastaan.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu
Käki kukkuu siellä ja kevät on
vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Mikä on kauniimpaa
kuin illan sini,
järven takana metsässä siintää.
Sumuun hiljaiset rannat kietoo.
Pienet laineet mustia rantakiviä liplattaa.
Joutsenen laulu matkaa kauas kaikaa.
Se ihmisten kaipuuta kertaa.
Ikuisuuteen kutsuu.

Olen saapunut satamaan,
monien myrskyjen jälkeen.
Takana ovat kiviset karikot,
lyövät laineet, tuikea tuuli.

Olet rantautunut.
Edessä kultakaupunki,
hopeinen hiekkaranta,
marmorinen maa.

Olet tullut kotiin.
Kodissa vaimo, kodissa poika,
kodissa Taivainen Isä.

Elämä oli työtä, sydämesi hyvyyttä.
Olkoon leposi rauhaisaa.

On hiljainen taivaan ranta,
vain lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.

Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho,
hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla.
Kun tuuli käy hänen ylitsensä,
ei häntä enää ole.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen kimallus tähden,
olen pilven lento,
olen kasteessa aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä.

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Viheriäisille niityille hän vie
minut lepäämään;
virvoittavien vetten tykö
hän minut johdattaa.

Lähdit lentoon enkeli taivaan,
tuli luokse väsyneen.
Kosketti hiljaa posken nukkaa,
silitti hellästi hopeista tukkaa.
Nosti siivilleen äidin armaan,
vei turvaan, paikkaan varmaan.
Isän viereen, tähtien taa.

Jäi uuttera työsi muistoksi meille,
hyvän sydämen ohjeet
elämän teille.
Sä meitä muistit
ja huolta kannoit,
et paljon pyytänyt,
kaikkesi annoit.

Hyvän aikaa ei voi mitata,
eikä sydämesi lämpöä.

Luoja kauan valmisti viljaa,
vuosi vuodelta verkalleen.
Nyt enkelit kypsän lyhteen,
vei elämän Herralleen.

Kun ilta saapui,
niin matka päättyi
ja uneen uuvutti väsyneen.
Ei tunnu tuska,
ei vaivaa mainen.
On rauha saapunut sydämeen.

Vaikk’ lähti, on hän silti
lähellämme tuhansin
siten meihin liittyen.
Kotihin ja liki sydäntämme
jäi kaiku rakkahien askelten.

Ei lähtöäsi todeksi uskoa vois,
sait äkkiä kutsun luotamme pois.
Näin saapui suru ilmoittamatta,
katkesi elämä odottamatta.
Vain muistot ja rakkaus jäljellä on,
ja ikävä niin pohjaton.

Vaik’ lähtöäsi tiesimme odottaa,
ero sinusta on niin vaikeaa.
Olit antava sydän ja auttava käsi,
sinä muita säästit, et itseäsi.
Nyt vain muistosi kaunis voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.

Niin saapui ilta päivän keväisen,
niin koitti elämäsi ehtoo.
Tuli aika jäähyväisten,
aika sanattoman kiitoksen.
Nukuit hiljaa ikiuneen rauhaisaan,
tiesit, sua toisaalla jo odotetaan,
tahdoit paikkaan parempaan.
Meissä elät kuitenkin ainiaan,
rakkautes auttaa surussakin jaksamaan.

Minä laulan loitolle maailman,
minä vien sinut kotihis uuteen;
minä laulan sun sielusi valkean
yli aikojen ikuisuuteen.

Levoton on virta ja vierivä laine,
meri yksi suuri ja meri ihanainen.
Nuku helmassa meren.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.

Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea matkassa ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento.
Olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.

Vaikka tiesimme surun saapuvan,
toivoimme elämän voittavan
Ei auttanut apu ihmisten
ei rukous, rakkaus läheisten.
Vaikka elämänhalua ollut ois,
sinut vaikea sairaus uuvutti pois.
Sydän uupunut levon sai.

Minne meri ja taivas kantaa,
minne aalto ja tuuli käy,
siellä nouseva aurinko kohtaa
ja sydämelles lempeän
rauhan suo.

Me muistamme katseesi kirkkahan,
me ,muistamme hymysi hyvän.
Jätit meille sä muiston
niin valoisan, niin kauniin,
rakkaan ja syvän.
Enkeleitä matkallesi
minne kuljetkin.
Olkoon aina suojanasi siipi enkelin.

Ei yllättäen,
mutta äkkiä kuitenkin
hiljeni sydän kultainen.
Emme arvanneet päivänä keväisen,
että olis se päiväsi viimeinen.
Sinun muistosi meille
voimaa antaa,
ett’ surun me jaksamme
hiljaa kantaa.

Sinä odotit kevättä, kesää uutta,
sen valoa ja lämpöä, suloisuutta.
Sait kauneimman maan.
Jäimme sinua kyynelin kaipaamaan.

Me muistamme katseesi kirkkahan,
me muistamme hymysi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan,
kauniin, rakkaan ja syvän.

Näin unta kesästä kerran,
miss’ kehrää aurinko, kuu.
Ne kertovat lahjasta Herran,
mi unihin kietoutuu.

Kauniit muistot voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.

Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.

Kädet ahkerat paljon uurastaneet,
lepoon hiljaiseen ovat vaipuneet.
Sinä ansaitset kiitoksen kauneimmat,
ikilevon pyhän ja rauhaisan.

Niin väsyneenä lopun matkaasi kuljit,
uneen rauhaisaan nyt silmäsi suljit.
On hiljaisuus ja suru sanaton,
mutt’ tiedämme sun nyt hyvä olla on.

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.

Soitteli tuuli meille jo kauan
suruviestiä hiljalleen.
Katseli aikaa Elämän Herra,
kutsui luokseen sairaan ja väsyneen.

Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.

Hiljennyt on sydän kallis,
sammunut on katse hyvä.
Lepää käsi apuun valmis,
meille jää vain suru syvä.

Ei syki enää sydän lämpöinen
on poissa rakas, läheinen.
Kuvasi kultaisen suljemme
kätköihin sydämen.

Nuku lapseni, särkynyt lapseni.
Jumala on antanut sinulle unen,
jota en voi karkoittaa.

Oli sulla sydän niin lämmin hellä,
oli siellä paikka meillä jokaisella.
Ilomme iloitsit, tukesi annoit,
oman taakkasi tyynesti kannoit.
Rakkautes’ muistot nyt lohtuna meillä,
viisautes’ oppaana elämän teillä.

Hymni soi holvissa hiljaa,
tummaa kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on.

Mökin rantoja laineet huuhtelee
puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee.
Eivät saavu soutajat venheelleen,
eivät lähde vesille verkoilleen.

Tuli teidän vuoronne lähteä pois,
juuri kun kevät kaunein ollut ois.
Niin hiljaa, hiljaa kuiskaamme,
teitä unhoita koskaan emme.

Äidit vain, nuo toivossa väkevät
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.

Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi.

Päivät keväällä,
pitkiä ja kuitenkin
miten nopeita.
Hetkessä tämä päivä
muuttaa eilisen päivän.

Oi, Luojamme Kaikkivaltias,
ota uupunut lapsesi vastaan!
Hän toivoo Sinulta taivaastas
ikirauhaasi ainoastaan.

Levon hetki jo lyö
jo joutuvi yö
pien armaani mun
nuku lauleluhun.

Me muistamme silmäsi kirkkahat,
me muistamme hymysi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan,
niin kauniin, rakkaan ja syvän.
Siipi enkelin on
suojas voittamaton
senpä turvin sä saat
nähdä untesi maat.

Mummo lensit tähdeksi taivaalle,
meillä on niin ikävä sinua.

Vaivoin kuljettuamme liki rantaa
saavuimme paikkaan, jonka nimi oli Kauniit satamat.
(Ap.t. 27:8)

Rannalle himmeän lähden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.
(Veteraanin iltahuudosta)

Vain hiljainen tuuli puhalsi
eikä häntä enää ollut.
Surun kyynelten lävitse kuultavat
onnellisten päivien muistot.

Aina ei voi tietää onko aikaa
paljon vai vähän,
yht’äkkiä vain huomaa
se päättyikin tähän.
Kun sammuu sydän läheisen
on aika surun hiljaisen.

Käyt enkeli vierelläs taivaan rantaa
on kulkusi kevyttä, jalkasi kantaa.
Et kipuja tunne taivaan tiellä
on monet rakkaat vastassa siellä.
Sinä elät myös keskellämme,
koska säilyt aina sydämissämme.

Rannalla rauhan alkaapi elämä uus’
salattu, suuri – ihmeiden ikuisuus.

On hiljainen taivaan ranta,
eikä lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.

Niin äkkiä päivä sammua voi,
ei kohtalon kellot edeltä soi.
Sydän itkee kaipuuta, ikävää,
enää muiston helmet kimmeltää.

Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hiljaa voimat uupui,
lähdön hetki läheni.
Väistyi vaiva, tuli rauha,
uni, kaunis, suloinen.

Uupunut matkaaja
rannalla himmeän maan,
astui aurinkolaivaan
suureen valkeaan.

Sana ei löydä ajatusta,
katse ei löydä sinua.
Sydän kertoo sinun menneen,
mutta pitää sinut sisälläni.
Et olisi vielä lähtenyt.

Olet tuhat tuulta metsän puissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et ole poissa.

Nyt helmiportit aukaistiin
taivaalliseen kotihin
luo Jeesuksen sait tulla.
Nyt kaikk’ on hyvin sulla.

Löysit paikan armahan
siel sun hyvä olla on.

Vain aika on se, joka parantaa haavat,
niin kauan kyyneleet vuotaa saavat.
Ne kuivuvat myöhemmin itsestään
ja tuska työntyy hiljaiseen ikävään.

On aika uneen painaa pää,
kivut ja tuskat hellittää.
On alkanut elämä iäinen,
se helpottaa,
kun tiedämme sen.

Ei kuollut, hän lähti vaan
jättäen meidät aavistamaan,
kuinka kauniit on rannat
sen toisen maan.

Kuinka ihanaa on lepo,
kun päivä on loppu.
Kuinka ihanaa on nukahtaa,
kun voimat on loppu.

Levotar lempeä kanna pois
mun kaunoisein tähtien luo,
siivilläs sinne mun kerran
häntä seurata suo.

Väsyneenä, herttaisena
lähdit enkelten luo.
Rakkaat ja ihanat muistot,
mitkä jätit nuo.

Näin aatelkaamme:
muulla hän maalla matkustaa,
saa paljon nähdä, kuulla
siel uutta, ihanaa.

Hyvyytesi meille soit,
ystävyytesi meille jaoit.
Saatamme nyt sinut matkaan,
nöyrä kiitos mielessämme.

Oli kanssasi hyvä taivaltaa
kättäsi viimeiseen asti puristaa.
Surun kyynelten lävitse loistavat
onnellisten päivien muistot.

Aa – aa aukeaa, unen valtakunta.
Enkelit ne suojelee
pikku-unta.

Suru on se miten me muistamme ilon.
Tummien puitten välistä
pilkottavat auringon
valaiseman merenselän
kimaltavat kyyneleet.

Vain ihminen yksin sanoa voi:
Tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene,
koi – jo valkene,
sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.
(Eino Leino)

Saisipa jokainen lähteä näin:
Kauniisti, hiljaa, yllättäin.
Mielessä muistot vuosien.

Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi,
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.

Kiitos elämän lahjasta.
Kiitos iankaikkisesta elämän
toivosta Kristuksessa.

Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa
vei voimat ja unen antoi,
se taittoi sukumme vanhinta viljaa.
Vei Herra kotiin jo väsyneen,
tien pitkän kulkea antoi,
otti syliin jo uupuneen ja
rauhan rantaan kantoi.

Kauneinta on hämärtyissä illoin
kun taivaan rakkaus on silloin
kerääntynyt valoon tummuvaan
peittääkseen mullat, talot, maan.

Oi saanhan joukkoon autuaitten
kanss’ ystäväini ja omaisten
mä päästä kerran
luo armon Herran.
Oi saanhan sen!

Surun kyynelten läpi kuultavat
onnellisten päivien muistot.

Sinua, sinua rakastan.
Yö painaa päähäni pimeän seppeleen,
jotta en sinua näkisi.

Käy luoksemme unessa ystävä hyvä
on kaipuumme suuri,
surumme syvä.

Olin horroksessa varmaan
pienen sekunnin.
Mut ääneen äitini armaan havahdin.
Mua hyväili lempeä käsi.
Unhoitin uneni sen.
Olin, äitini, lähelläsi, onnellinen.

Kaipuun sinikukkarinne
Karjalassa aina lie –
Kultamuistot käy sinne
vaikka tiemme kunne sie!

Sydäntä, joka minua rakasti,
kaipaan suunnattomasti.
Sydämesi muisto uusiutuu
aina eloni iltaan asti.
Yllättäen ja äkkiä hiljeni
sydän kultainen.

Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,
se on ihmisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa.

Kun pitkän elämän elää saa
voi rauhassa nukahtaa.
Kun kaikki on valmista,
tehty työ
on edessä rauhaisa yö.

Side viimeinen kotiimme lapsuuden
näin katkesi hiljaa sammuen.
Sulle kiitokset kauneimmat
tahdomme antaa, Sinut vierelle isän
nukkumaan kantaa.

Sun muistoas kallis ainiaan
jää kauniina
mieleemme loistamaan.
Vaikk’ sydämes kultainen
väsyi pois
emme hyvyyttäs,
lämpöäs unhoittaa vois.

On maa,
jonne kaikki polut katoaa.
On rauhan maa.
Kun loistat tähtenä iltataivaan,
näethän meidät päällä maan.
Me täällä alhaalla hiljaa aivan
sinun tähteäs kirkasta seurataan.

Niin äkkiä elo sammua voi,
ei kohtalon kellot edellä soi.
Ei läheisinkään arvaa, ei nää,
miten lähellä onkaan määränpää.

Jumala suokoon meille tyyneyttä
hyväksyä asiat,
joita emme voi muuttaa.

Rakas taivaan Isä,
pieni pyyntö multa,
olethan vastassa,
tulossa on äiti kulta.
On äidin olo nyt hellää ja hyvää,
kun luonasi saa nukkua
unta rauhaisaa syvää

Jossain kirkkauden maassa kuljen.
Taakka harteita ei paina, se on poissa.
Kukkaportin avaan, suljen.
Hengittelen ilman keveyttä kuin tuuli.
Joka puu on ystäväni hymyhuuli.
Itkenkö?
Enhän toki, ihanassa maassa.

Onnellinen oli aikamme yhteinen
Kultana välkkyy sarja muistojen
Kiitämme lämmöstä rakkauden
Ja turvasta käsivarsien.

Keväisen taivaan tuulet
minut mukaanne ottakaa
ja hellästi kantakaa sinne,
missä uupunut levätä saa.
Olen kulkenut pitkän matkan
ja minua väsyttää.
Saan viimein levon ja rauhan
ja unen niin ihanan.

Olen jättänyt maiset työni,
olen käteni ristinnyt,
Uskonlamppu valaisee yöni,
näen ihanat säteilyt.

Tule mukaan Taivaan Isä
elon hetkeen jokaiseen,
tule keskellemme iloon,
myöskin surun kipeyteen.

Pääsit kesään kestävään,
eloon uuteen ihanaan.

Kevään kauniin puhjetessa
voimat hiipui hiljalleen.
Kevätlinnun laulaessa
nukuit uneen ikuiseen.

Takana elämän tuulet,
edessä rauha – iäisyys.